Jyrki Lauren ja totuus (kesästä 1965)

Keskustelimme YE:n lähettämästä elokuvasta ‘Viimeinen kesä kartanossa’. Pidimme sitä kaikki hyvänä elokuvana ja Riitta erityisesti, koska se hänestä sai lisää arvoa siitä, että se perustui jonkin naiskirjailijan omaelämänkerralliseen tekstiin. Asetin tämän ‘todellisen’ kyseenalaiseksi ja korostin niitä merkityksiä, jotka kehittyvät vastaanotettaessa tajunnassa, kun teoksen ja oman elämystodellisuuden asiat linkittyvät. Tarkoitin siis, että onko sillä todellakaan mitään merkitystä, että jollakin taideteoksella on ns. todellisuuspohjaa. Täydellinen fiktio voi tuottaa yhtä lailla tärkeitä merkityksiä.

Yritin tukea kannanottoani tarinalla luokkatoveristani Jyrki Laurenista ja itsestäni. Jyrki oli ehkä ainoa jota voisin tai ainakin haluaisin sanoa miespuoliseksi ystäväkseni, silloin nuorena. Yhteys sai alkua jo lukiossa ja kehittyi sitten Porin prikaatissa varusmiespalveluksessa 1965-66. Jyrkin polku oli varusmiespalveluksen jälkeen reipas, vähän niinkuin eräässä Juha Vainion laulutekstissä: hän pestautui merille loppukesällä 1966, mutta palasi kuitenkin jostakin syystä jo Ruotsista aloittaakseen insinööriopinnot syksyllä. Keväällä 1967 Jyrki oli vapun vietossa Tampereella kanssamme. Joskus myöhemmin, kun asuimme vaimoni kanssa Härmälän opiskelija-asuntolassa, Jyrki tuli käymään ja toi minulle ‘kengät’ eli tavallisia kahvikuppeja kenkälaatikossa myöhästyneenä häälahjana. Sen jälkeen en ystävääni tavannut.

Alkuvuonna 2005 olin netin kautta selvittänyt Jyrkin olinpaikan, työpaikan, jäsenyyden Yyterin golfklubissa, puolison nimen jne. Tarkoitukseni oli ottaa häneen yhteys vuosikymmenien jälkeen. Eräänä päivänä luin Helsingin Sanomien sivulta Jyrkin kuolleen. En siihen mennessä ollut lainkaan lukenut kuolinilmoituksia. Keväällä luokkakokouksessamme Mauri kertoi tavanneensa Jyrkin Lontoossa lentokentällä talvella 2005.

Takaisin totuudellisuuteen ja merkityksiin. Olen vuosikausia ylläpitänyt aivan ilmeistä myyttiä, tarkoitan ei-totta, kertomalla tarinaa, että olisimme Jyrkin kanssa viettäneet kesän 1966 päästyämme toukokuussa varusmiespalveluksesta lähinnä juopotellen ja Luotsinmäen tanssilavalla käyden ilman tyttöjä. Tarina on tuon ihmissuhteen takia kannaltani tarkeä, mutta se ei voi pitää paikkaansa, sillä ensinnäkään emme ole voineet saada kaupasta viinaa siinä mitassa kuin olen kuvitellut, koska olimme molemmat silloin alle 21-vuotiaita, mikä oli täysi-ikäisyyden ja viinakortin raja. Lisäksi Jyrkihän häipyi merille jossakin vaiheessa.

Kerroin tämän Riitalle vahvistaakseni väitettä siitä, että mitä pidämme totuutena jopa kokemuukseen perustuen, ei välttämättä olekaan koko totuus, mutta siihen liittyy muuta tärkeätä merkitystä. Ne merkitykset ovat tärkeintä, niinkuin minulle tämä menettämäni yhteys Jyrkiin.