Unto Urheilija (kok)

Taisi olla joku YLE:n toimittaja tai vaikkapa joku muu, joka laukaisi pressan vaalin alla päästön urheilijoiden sijoittumisesta oikeistolaisen Sauli Niinistön rekeen, kun kaiken karvaiset taiteilijat ja ‘artistit’ ovat osuneet Haaviston haaviin. Tietämättä ollenkaan, onko uutisessa mitään perää, arvelen vuosikymmeniä kilpa- ja sittemmin ammattiurheilua seuranneena, että kyllä noista radoilla, laduilla, jäillä, kentillä ja saleilla sankareiksi fanitetuista ihmisistä monet ovat viimeistään urheilu-uran loppuvaiheessa ilmaantuneet Kokoomuksen kunnallis- ja jopa eduskuntavaaliehdokkaiksi. Se taas on ihan perinne, että sen oikean taiteen, klassisen musiikin ja Kansallisteatterin tahi oopperan edustajat kuuluvat oikealle polulle. Mutta että populäärikulttuurin ‘artistit’ joukkomittaisesti liittyvät valtakunnan homokansan ykkösen karkeloihin, on, on niin hauskaa. Olisi mielihyvän paikka jos se levy pyörisi edes kunnallisvaaleihin asti.

Kuten sanoin, tietoni ovat puutteelliset. Eikö tässä urheilijoiden ja taiteilijoiden poliittisessa asennoitumisessa olisi jollekin gradunikkarille tai osaavammallekin tutkijalle selvittämisen kohdetta. Hypoteesi on jo annettu.

Ennustan II tai III

Jos Sosialidemokraattinen puolue jatkaa edelleen Kokoomuksen oikeistolaisilla ohjeilla, sitä ei kauan ole, siis oikeiston minkäänlaisena vastapoolina. Siinä kyljessä kuoleutuu Vasemmistoliitto. Politiikassa näillä on ainoastaan yksi eloonjäämisoppi – vasemmistoradikalismi.

Aluksi tulemme näkemään, kuinka nämä ns. vasemmistopuolueet jälleen kääntävät kelkkansa presidentin valtaoikeuksia koskevassa asiassa, koska Kokoomus (kääntyy toisinpäin) alkaa myötäillä presidentin perustuslain venytyspyrkimyksiä. Ikävä kyllä se on paljasta politikointia (vrt. vaalipiiriuudistuksesta keskustelu), ei suinkaan periaatteellista valtio-opillista pohdintaa.

Äänestäisinkö – täytyisikö mun?

Toimittaja Seppänen kyseli muutamia päiviä sitten kevytfilosofi Timo Airaksiselta radiossa, miksi kaikilla pitää olla kanta kahdesta presidenttiehdokkaasta. Airaksinen pyöritteli vastaustaan aitoon filosofisen retoriikan tyyliin, mutta siinä oli myös sellaista ‘yhteisen kansan’ sekavuutta. Puhe oli taas siitä kuinka äänestäminen on oikeus ja velvollisuus, jopa niin oppivelvollisuus on molempia. Demokratiaidean näkökulmasta äänestäminen tai äänestämättä jättäminen – äänestysprosentti – on oiva indikaattori kuvaamaan yhteiskunnallisen hallinnon tilaa. Niinkuin nyt tämäkin kahdesta hyvin samanlaisesta henkilöstä tehtävään, jonka merkitys poliittisessa tai ns. kansallisessa arvojärjestelmässä on marginaalinen.

Perustuslain mukaan äänestäminen on oikeus eikä siihen ole minkäänlaista velvoitetta. Tosin minuakin Lokomon levyverstaan taukotuvassa aikanaan rankasti painostettiin osallistumaan Ahtisaaren valintaan, mitä en halunnut: taivuin.
Jos äänestäminen olisi velvollisuus, niin se olisi ilmaistu laissa, jossa jopa voitaisiin rankaista vaikkapa sakolla sen vastaisesta toiminnasta. Tällaistahan maailmalta löytyy myös tietääkseni.

Parlamentti- ja kunnallisvaaleissa velvollisuus voisi olla hyvinkin perusteltua, koska niissä takuulla on riittävästi ehdokkaita jokaiselle valita. Siten, joka ei jaksaisi, viitsisi, voisi jne. valita, kävisi jättämässä tyhjän lapun tai jotain pilailupostia. Sillä – kuten Airaksinenkin halusi tarkoittaa – demokratia edellyttää kansalaisten osallistumista itsensä hallintaan, ei niinkään laulukilpailujen tai muiden idolsien valintoihin. Eikä muuta hyväksyttävissä olevaa järjestelmää ole, vaikka kovin usein kuulee kaipausta nykyistäkin laajempaan asiantuntijahallintoon.

Mitä asiallista eroa on Suomen ja USA:n presidentin vaalilla juuri nyt: kahdesta viime kädessä valitaan ja tulos ei mitään menossa muuta? Pois tämä tällainen!